torstai 6. huhtikuuta 2017

Osaako Tampereen maisteri lukea ja kirjoittaa samanaikaisesti?



Kirjoittaminen on vielä ihan helppoa, samoin lukeminen on helppoa. Se mikä on vaikeaa tieteellisen tekstin tuottamisessa, on lukea ja kirjoittaa yhtä aikaa. Teksteissäni lähteistämisestä tulee helposti väkinäistä namedroppausta, jonka ainoa tarkoitus on täyttää esseen tehtävänannossa määrätty lähdeaineiston määrä tai saada omat ajatukseni näyttämään uskottavammilta. Kirjoittamisen flowta ei pääse syntymään, jos jatkuva lähdekirjallisuuden penkominen keskeyttää prosessin joka toisen virkkeen kohdalla. Tähän penkomiseen, muistiinpanojen selaamiseen ja oikean sivun etsimiseen, voi kerralla mennä kymmenenkin minuuttia, tai vielä paljon kauemmin, jos täytyykin lähteä selvittämään lähteen käyttämää lähdettä kesken kaiken. Näin yhden sivun kirjoittamiseen kuluu tuntitolkulla aikaa eikä lopputulos ole välttämättä yhtenäinen.

Pahimpia ovat tehtävänannot, joissa on annettu vaikkapa 16 kurssin aikana käsiteltyä tekstiä, ja näistä kymmeneen pitäisi viitata esseessä. Jos ajatus lähtee yhdestä tekstistä, voi muita olla hyvin vaikea liittää esseeseen mukaan. Joskus joitain lähteitä tulee liittäneeksi mukaan jonkin itsestäänselvyyden kautta, mikä ei liity mitenkään lähdetekstin ydinsanomaan: “Aurinko nousee idästä (Meikäläinen 2017, 10).” No shit Sherlok! Luojan kiitos gradussa ei ole tätä ongelmaa, vaan lähteitä saa käyttää oman tarpeen mukaan, silloin, kun oikeasti tarvitsee faktoista tukea ajatuksilleen tai tahtoo tuoda esiin löytämänsä kiinnostavan teorian.

Graduni tutkimussuunnitelmaa kirjoittaessani en olekaan ollut niin suuressa solmussa lähteitteni kanssa, kuin yleensä. Ehkä olen keksinyt vihdoin hyviä keinoja lukemisen ja kirjoittamisen yhteensovittamiseen, tai sitten olen vain kerrankin saanut tehdä hommat rauhassa, ilman painostavaa palautuspäivämäärää. Tai sitten jälkimmäinen on johtanut ensimmäiseen. Siltä varalta, että ensimmäinen olisi totta, jaan teillekin työskentelytapani.

Ensin kirjoitin ranskalaisilla viivoilla, mitä ajattelin kyseisessä tutkimussuunnitelman luvussa voivan lukea. Tähän auttoi toki, että minulla oli etukäteen jonkinlainen ajatus siitä, mitä tahdon sanoa ja mitä lähteistä voisi löytyä. Olin jo kasannut pienen pinon kirjallisuutta, jota en kuitenkaan ollut kuin selaillut. Järjestin ranskalaiset viivat niin, että tekstiin voisi tulla järkevähkö rakenne. Kirjoitin jo nyt kuhunkin kohtaan, mistä kirjasta saattaisi löytyä tietoa tämän viivan aiheesta.

Käytin pitkän ajan vain kirjojen lukemiseen. Etsin kirjallisuudesta nimenomaan tietoa asioista, joita olin listannut. Aika hyvin niitä löytyikin juuri sieltä mistä ajattelin, ja toki löytyi aivan uusiakin ajatuksia. Uudet ajatukset olen kuitenkin pääasiassa jättänyt muistiinpanoihi: tulkoon ne graduun, yritetään nyt saada tämä suunnitelma vain valmiiksi. Muistiinpanoja tehdessä tajusin kerrankin kirjoittaa sivunumeron aina heti merkinnän tehtyäni. Tästä on tullut melkoista ajansäästöä kirjoitusvaiheessa.

Niin, sitten vain olen toteuttanut suunnitelmaa, muuttanut ranskalaisia viivoja tekstiksi samalla muistiinpanoja tonkien ja viittauksia tehden. Enimmäkseen olen kirjoittanut alusta kohti loppua, mutta välillä olen voinut kirjoittaa jonkin pätkän sieltä mihin on tekstiä sattunut syntymään. Rakenne on pysynyt yllättävänkin samanlaisena, kuin mitä se oli suunitteluvaiheessa.

En tiedä, kuinka hyvin toistettavissa tämä menetelmä on, mutta nyt se on minulla toiminut. Tarkemmin ajatellen minulla ei ole ollut koskaan mitään tiettyä systeemiä viittaamiseen, vaan olen toiminut miten sattuu. Nytkään tuskin olisin muistanut jälkikäteen, mitä olen tehnyt oikein tällä kertaa, jos en olisi tullut kirjoittaaneeksi tätä ylös. Jos tästä blogitekstistä ei ole hyötyä muille, luultavasti siitä on hyötyä ainakin minulle.

Minna Mentula
Lähettänyt klo

1 kommentti:

  1. Unknown6. huhtikuuta 2017 klo 23.44

    Kiitos tästä tekstistä, kuvasit kivasti miten käytännössä työskentelet kirjallisuuden kanssa kirjoittaessasi. Minun tapani on hyvin samankaltainen. Luen ensin paljon, ja luen mielelläni paperilla, jotta voin lukea kynän kanssa. Alleviivailen artikkeleista kohtia jotka koen käsillä olevan tekstin kannalta kiinnostaviksi, ja kirjoitan reunahuomioita. Saatan tehdä lyijykynämerkintöjä myös omiin kirjoihini; lainakirjojen osalta koetan pidättyä moisesta. Seuraavassa vaiheessa kasaan kaiken tämän kirjallisuuden pöydälle ja alan kirjoittaa juttua kasaan. Tekstistä saattaa ensin olla olemassa abstrakti, jos kyseessä on vaikkapa konferenssipaperi. Useinkaan lopullisen tekstin varsinainen pihvi ei lopulta ole se millaisena sen abstraktissa kuvasin, vaan työ fokusoituu matkan varrella kun ymmärrys aiheesta lisääntyy aineistoa lukemalla.

    Ensimmäisen tekstiversion saatan aloittaa perusrakenteen luomisesta, eli kirjaan paperille otsikot: johdanto, käsitteellinen näkökulma, aineisto ja menetelmät, tulokset, keskustelu. Myöhemmin nämä otsikot korvautuvat paremmin tekstin sisällöstä kertovilla otsikoilla. Seuraavassa vaiheessa saatan kirjata kunkin otsikon alle ranskalaisin viivoin mitä ajattelen kyseiseen kappaleeseen tulevan. Tässä versiossa saattaa olla suomen ja englannin kieltä sekaisin riippuen käyttämistäni lähteistä ja siitä, millä kielellä tekstiä olen laatimassa. Sitten lähden kirjoittamaan aineistoa auki, eli plaraan pöydällä olevaa kirjallisuutta ja artikkeleita poimien niistä toisiinsa liittyviä katkelmia, väitteitä ja huomioita ja alan rakentaa niistä tutkimustarinaa, jonka tarkoitus on vastat tekstissä asetettuun kysymykseen. Lähden yleensä liikkeelle johdannosta eli alusta, mutta tämä ei toki ole välttämätöntä. Yhtä hyvin voi ensiksi kirjoittaa vaikkapa aineiston kuvauksen tai teorialukua.

    Tässä vaiheessa kirjoittaessani koetan päästä irti ajatuksesta, että tekstin tulisi olla kerralla valmis. Jatkan kirjoittamista, vaikka tiedostaisin että olen menossa sivupolulle, jos tuo polku kuitenkin tuntuu tutkimuksen kannalta relevantilta. Sivupolun voi myöhemmin leikata tekstistä pois ja panna talteen jonkin toisen tekstin pesämunaksi. Lähtiessäni liikkeelle johdannosta saatan jossain vaiheessa huomata kirjoittavani jo auki työn käsitteellistä näkökulmaa, mutta annnan tekstin tulla samaan pötköön. Palasia voi myöhemmin siirrellä eri otsikoiden alle ja muokata niin että niistä tulee johdonmukainen kokonaisuus.

    Pohdit tuossa yllä lukemisen ja kirjoittamisen samanaikaisuuden hankaluutta. On toki totta että lukeminen ja luetusta kirjoittaminen vie aikaa, mutta toisaalta tuloksena syntyy varsin tiivistä tekstiä, joka vie työtä ja argumenttia keskeisesti eteenpäin. Tekstin muut osat, jotka eivät nojaa yhtä vahvasti kirjallisuuteen, on ehkä nopeampi kirjoittaa. On ehkä hyvä palauttaa mieleen, mistä tieteellisessä viittauskäytännössä pohjimmiltaan on kyse. Tieteen on tarkoitus olla kumuloituvaa, eli uusi tieto rakentuu olemassa olevan päälle tuoden siihen jotain uutta. Jotta voisi tietää mikä on uutta, eli mikä voisi olla oman työn kontribuutio, pitää tuntea minkälaista tutkimusta aiheesta on aikaisemmin jo tehty. Tieteen valuuttaa ovat ajatukset ja ideat. Pyörää ei ole mielekästä keksiä uudelleen eikä toisen ideoita pidä tietenkään varastaa. Viittauskäytännöllä ajatuksista annetaan kunnia sille kenelle se kuuluu. Viittaaminen voi toki olla "namedroppingia", oman lukeneisuuden alleviivaamista, ja toisaalta lähteiden valinnalla on mahdollista osoittaa kenen joukoissa seisoo, tai mihin porukkaan haluaisi tutkimuksellaan kuulua. Lukijan ja tutkimuksen käyttäjän kannalta viittaaminen tuo tekstiin läpinäkyvyyttä: kun tehdään selväksi kenen äänellä teksti missäkin kohtaa puhuu, voi lukija arvioida esitettyjä väitteitä.

    Tutkiminen on aina myös oppimisprosessi, ja lukeminen sen osana on luksusta. Lukeminen synnyttää ideoita ja saa innostumaan omasta aiheesta. kaiken luetun ei tarvitsekaan päätyä viitteeksi tekstiin, se voi jäädä pääomaksi takaraivoon muhimaan, pullahtaakseen esiin myöhemmin sopivan tilaisuuden tullen.

    VastaaPoista

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)