Kirjoittamisen mahdottomuuksia

Minulle kirjoittaminen on aina vaikeaa ja tuskastuttavaa. Vietän useita tunteja, joskus hankalien tehtävien kanssa jopa päiviä, suunnitellen aloittamista ja pyörittelemällä aiheita päässäni. Niin kävi tämänkin tekstin kanssa, joten päätin nostaa blogiin kirjoittamiseen liittyviä mahdottomuuksia.

1.  Mahdoton aloittaminen

Tyhjää ruutua tuijottaessa päässä pyörii samaan aikaan sata ja ei yhtään ajatusta. Mikään ei suostu siirtymään sormenpäistä näppäimistön kautta ruudulle. Aloittamisen avuksi tässä blogissa on jo nostettu esiin esimerkiksi vapaan kirjoittamisen tekniikka sekä pyrkimys itsekritiikin vaimentamiseen.

• aloittamisen vaikeus
• listojen tekeminen ajatusten jäsentelyssä
• ideoiden heitteleminen lähellä oleville (saattaa saada takaisin uutta)

Minua auttaa listojen tekeminen, jotta saa edes joitakin sanoja ruudulle ennen kokonaisia lauseita. Listoihin voi kirjoittaa kaikenlaisia ajatuksia, jotka voivat mahdollisesti liittyä aiheeseen, jolloin uusia ideoita saattaa putkahtaa yllättäen ilmoille. Listojahan on kaikenlaisia – taulukoita, mindmappeja, kuitin taakse raapusteltuja – mitä kukakin mieluiten tekee. Aloittamisen tuskaa voi purkaa myös heittelemällä omia ideoita lähellä sijaitsevalle ihmiselle. Itse käytän tässä hyväksi siippaani, mutta toki rohkeimmat voivat turvautua esimerkiksi kanssamatkustajiin bussissa.

Tässä vaiheessa kirjoittaja oli siirtynyt vaikeasta aloittamisesta sen verran sujuvaan naputteluun, että poltti ruoan uuniin. 

2. Mahdoton jatkaminen

Aloittamisen jälkeen seuraava vaihe kirjoittamisessa minulla on jatkamisen mahdottomuus. Lyhyissä teksteissä tämä ei ole kovin ongelmallista, mutta useamman sivun urakoissa jo huomattavan haastavaa. Jatkamisen vaikeudella tarkoitan valmiin tekstin syndroomaa, jolloin pyrkii kirjoittamaan jokaisen lauseen valmiiseen lopulliseen muotoonsa heti ruudulle ilmestyessään. Tällöin muistutetaan aina editoinnista, eli ”kirjoita vaan vapaasti ja muokkaa sitten tekstiä myöhemmin!”. Tämä ei paljon kyseisestä syndroomasta kärsiviä lohduta.

Olen löytänyt yhden tavan huijata itseäni kirjoittaessa. Väreillä kirjoittaminen on välitön visuaalinen viesti aivoille kulloinkin kyseessä olevasta vaatimustasosta. Vihreällä kirjoittaessa voi antaa mennä. Mitkä tahansa aivopierut, kirjoitusvirheet ja möhläykset ovat sallittuja. Tieteellistä tekstiä tuottaessa tässä vaiheessakin on kuitenkin suotavaa muistaa kirjoittaa ylös viittaukset, muutoin voi olla hankalaa saada kiinni, mikä oli ”se ohut punainen kirja”. Sininen on jäsenneltyä tekstiä, joka kuitenkin vaatii vielä huomiota. Onko rakenne hyvä, onko pilkut kohdillaan ja ovatko kaikki ilmaukset tarkkoja ja osuvia? Tulisiko kappaleeseen nostaa vielä yksi esimerkki? Kun olen omasta mielestäni hinkannut tarpeeksi sinisen tekstin kanssa, vaihdan värin mustaksi ja nostan kädet ylös enkä ikinä palaa kyseiseen kohtaan. No ei nyt oikeesti.

3. Mahdoton lopettaminen

Miten tekstin lopulta päättäisi tarpeeksi mahtipontisesti ja vetävästi? Tähän en ole löytänyt vielä hyvää reseptiä, varsinkaan tieteellisen tekstin kanssa kamppaillessa. Joku on varmasti jossain sanonut, ettei tekstiä missään nimessä saa päättää kysymysmerkkiin, mutta minä uhmaan tätä juuri keksimääni sääntöä ja kysyn teiltä lukijoilta: Mitä mahdottomuuksia teillä on kirjoittaessanne ja miten olette ratkoneet näitä tilanteita?

Kirjoittaminen sujuu, kun...

Naputtelen tyhjään tekstitiedostoon lauseita, pyyhin ne pois yksi toisensa jälkeen. Yksikään lause tai edes sana ei tunnu tarpeeksi hyvältä ansaitakseen paikkaansa blogitekstin aloituskappaleessa.

Kirjoitustyöpajaa on takana muutama tapaamiskerta. Useassa tapaamisessa on puhuttu perfektionismista ja siitä, kuinka täydellisen tekstin tavoittelu voi estää kirjoittamisen kokonaan.

Kuten juuri nyt.

Okei, tekstin ei (heti) tarvitse olla täydellistä. Kirjoita nyt vain jotain – kunhan edes jotain.

--

Tulen ensi kertaa todella tietoiseksi, että kärsin samasta ongelmasta kuin monet kanssakirjoitustyöpajalaiset ovat kertoneet kärsivänsä: tekstitiedosto pysyy tyhjänä, kun en pysty olemaan tyytyväinen mihinkään, mitä kirjoitan.

Kirjoitustyöpajassa tästä irti pääsemiseksi ollaan käytetty vapaan kirjoittamisen tekniikkaa. Siinä kirjoitetaan tietystä aiheesta tai täysin ilman aihetta esimerkiksi kymmenen minuutin ajan. Kun ainoa sääntö on, että kirjoittaminen ei saa tauota, suoltuu tekstiä lähes sensuuritta paperille. Harjoituksessa ajatus karkailee paljon, mutta joka kerralla olen saanut myös muutamia järkeviä ajatuksia paperille.

Harjoitus on ollut silmiä avaava ja saanut ainakin minut tiedostamaan aiempaa paremmin sen, ettei tekstin tarvitse heti olla valmista – pääasia on, että saa ajatuksia ylös, sillä ne johtavat seuraaviin, yleensä paljon parempiin ajatuksiin.

--

Kirjoitustyöpajan ensimmäisellä tapaamiskerralla tehtiin vapaan kirjoittamisen harjoitus, jonka aiheena oli ”Kirjoittaminen sujuu, kun”. Palasin mielessäni viime vuoden toukokuuhun. Istuin ulkona läppärin ja muistiinpanojeni kanssa, linnut lauloivat, aurinko paistoi – ja esseen kirjoittaminen sujui. Tekstissäni oli hyvä rakenne, viittasin sujuvasti lähteisiini, tein monia oivalluksia ja sain oman ääneni kuuluviin. Lopputulos oli yhtenäinen ja pystyin olemaan siitä ylpeä.

Saavutin esseetä kirjoittaessa flow-tilan, joka teki kirjoittamisesta todella mukavaa, jopa koukuttavaa, mutta joka tähänastisessa graduprosessissa on ainakin vielä jäänyt vain haaveeksi. Tila kun ei synny automaattisesti läppärin eteen istahtaessani, vaan pikkuhiljaa kirjoittamisen myötä. Sitä ruokkivat kirjoittaessa tehdyt oivallukset: ”tätä asiaa voisikin tarkastella tästä näkökulmasta” tai ”tämähän liittyy tähän!”.

Yksi kirjoituspajassa saamistani vinkeistä onkin: ”ajattele kirjoittamalla”. Parhaat ajatukset syntyvät aina suihkussa tai unta odotellessa, mutta toisiksi parhaat kirjoittaessa. Se vaatii sinnikkyyttä ja työtä – kirjoittamista, kirjoittamista ja kirjoittamista – mutta kun keskeneräinen ajatus lopulta muotoutuu kokonaiseksi oivallukseksi ja perustelluksi ajatusketjuksi, on palkinto vaivannäön arvoinen. Tällöin kirjoittaminen on parhaimmillaan, ja onnistumiset kannustavat jatkamaan.

Totta hitossa Tampereen maisteri osaa kirjoittaa! Mutta uskaltaako?

Tämän blogin härnäävä otsikko sai innoituksensa Tampereen yliopiston Tiede- ja kulttuurilehti Aikalaisessa jo tovi sitten käydystä mielipiteiden vaihdosta. Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan tuolloinen työelämävastaava Sofia Tuomola esitti huolensa opiskelijoiden työelämätaidoista Aikalaisessa 15.9.2014 otsikolla ”Osaako Tampereen maisteri muuta kuin lukea kirjoja?” Väitöskirjatutkija Olli Herranen vastasi Tuomolalle kirjoituksellaan ”Osaako Tampereen maisteri lukea kirjoja?” ja oli puolestaan huolissaan yliopiston perustehtävästä, tieteellisestä tutkimuksesta ja opiskelijoiden tutkijan valmiuksista.

Opiskelijat ovat eri suunnilta tulevien paineiden, työelämän muutosten ja omien intohimojensa puristuksessa. Lukemisen kanssa käsi kädessä käy kirjoittaminen. Tieteellisen työn tulokset ovat pääosin tekstejä, ja opintojen aikana oppineisuutta osoitetaan ja harjoitellaan erilaisia tekstejä laatimalla. Kirjoitustyöpajassa olemme jatkaneet pohdintaa maisterin valmiuksista kysymällä, osaako Tampereen maisteri kirjoittaa. Teimme aiheesta harjoituksena mielipidekirjoituksen vastauksena Tuomolan ja Herrasen teksteihin.

Oma, lyhyt vastaukseni otsikon kysymykseen kuuluu: totta hitossa Tampereen maisteri osaa kirjoittaa. Kysymys on (tahallaan) väärin asetettu. Ensiksi, Tampereen maisteri tuskin eroaa luku- ja kirjoitustaidoiltaan oleellisesti muiden paikkakuntien maistereista. Toiseksi, mitä tarkoitettaan kirjoittamisella? Entä osaamisella? Mitkä ovat osaavan kirjoittajan mittarit? Kimmo Svinhufvud on tarkastellut kokonaisvaltaista kirjoittamista, jossa kirjoittaminen ymmärretään paitsi harjaantumisena ja taitona tuottaa erilaisia tekstilajeja, myös sosiaalisena ja poliittisena toimintana.

Yliopistolla kirjoittaminen tapahtuu osana monimutkaisia ja ääneen lausumattomia valtarakenteita. Nerouden haamu vaeltelee edelleen nurkissa ja siirtymä tiedon vastaanottajasta sen tuottajaksi saattaa tuntua mahdottomalta. Opintojen aikana jokainen yliopisto-opiskelija on harjaantunut tuottamaan erilaisia tekstejä. Kyllä Tampereen maisteri kirjoittaa osaa. Kysymys kuuluukin: uskaltaako Tampereen maisteri kirjoittaa? Korkeina kynnyksinä ilmeneviä valtarakenteita on purettava puhumalla kirjoittamisesta ja tekstien tekemisen konkretiasta, jolloin oma tekijyys alkaa näyttäytyä mahdollisena.

Tampereen maisteri ja aloittamisen sietämätön vaikeus

Kirjoitan aivan liian harvoin ja taitoni ovat ruosteessa. Sormet hapuilevat sanoja, jotka pään sisäinen backspace on tehnyt tyhjäksi kerta toisensa jälkeen. En ole vielä maisteri, joten blogin otsikko ei onneksi kosketa vaativalla kysymyksellään minua. Epäilemättä Tampereen maisterin pitäisi osata kirjoittaa, onhan yliopisto-opiskelu suurelta osin kirjallisen materiaalin parissa painimista: lukemista, lukemansa prosessointia osaksi omaa maailmankuvaa ja lopulta oman näkemyksensä julkiseksi tuomista kirjallisena tuotoksena. Sen tarkoitus lienee valmentaa tulevia asiantuntijoita työnkuvaan ja tehtäviin, joiden suorittaminen vaatii sujuvaa kirjoitustaitoa.

Tässä vaiheessa on syytä kirjata ylös, että kirjoittaja vaipui ajatuksiinsa huomattavan pitkäksi aikaa. Maaliskuun säälotto oli arponut päivälle aurinkoisen kevätilman arkkityypin. Viimeisten jäljellä olevien lumipenkkojen sulamisen aisti työpöydän ääreen ja ikkunan alla ohi kiirehtivien autojen sekä silmiään siristelevien ihmishahmojen tasaista liikettä säesti uneksuttavan hypnoottinen rytmimusiikki.

Uskallan veikata, että useimmalle opintojen viimeinen suoritus on paini ison G:n kanssa ja että monelle se aiheuttaa kohtuutonta stressiä. Niin myös minulle, sillä olen kohtuuttoman ankara tuottamani tekstin tasoa kohtaan. Nurinkurisesti, en aseta itselleni suuriakaan vaatimuksia koskien tieteellisen tutkimusprosessin oppineisuuden osoittamista. Syy voi löytyä siitä, että a) olen sisäistänyt (väärin) seminaarien johtavan ajatuksen siitä, että gradutasoisen opinnäytteen tehtävä ole tuoda tieteelliseen kerrostumaan mitään mullistavaa; b) luotan kykyihini koostaa tilanteeseen nähden riittävä teos, käyttäen hyväksi ylimittaiseksi venähtäneen opiskeluaikani oppeja; tai c) olen kliseisen kolmenkympin kriisin läpi rämmittyäni päästänyt irti naiiveista haaveistani enkä välitä enää kilvoitella osaamisella. Realismia on se, että valmistuttuani liityn tuhansien korkeakoulutettujen työttömien joukkoon ja arkisesta painista työhakemusten parissa tulee paljon graduahdistusta yksitoikkoisempaa suorittamista. Kun mol.fi tarjoaa eioota, google scholarin portti tieteen ihmemaahan on vain auvoista nostalgiaa.

Kello oli hiipinyt kaksi tuntia maagisen nopeasti ja varjot vaihtaneet muotoaan katukivetyksellä. Kulkijain suunta oli vaihtunut: opiskelijat olivat heränneet ja valuivat nyt kohti luentosaleja samaa tietä, jota pitkin vastakkainen virta oli hetki sitten vienyt kohti lähistön suuria työpaikkoja. Kirjoittajan mielessä kävi ajan taipuisa olemus ja se, että kahden vuoden kuluttua samat hahmot voisivat helposti kulkea aamutiensä vastakkaiseen suuntaan. Kuka näinä aikoina voi olla varma mistään. Kahden tunnin päässä häämötti deadline.

Turhan itsekritiikin liennyttäminen ja oman äänen löytäminen sekä kirjoittamisen rutinoiminen ja rytmittäminen kiinteäksi osaksi omaa – tieteellistä ja taiteellista – tekemistä ovat keskeisiä tavoitteita, jotka asetin itselleni osallistuttuani kevään kirjoittamistyöpajaan. Muiden ongelmaisten kohtaaminen auttaa näkemään omat tuskailut uusista näkökulmista, jolloin ihanteellinen win-win on luonnollinen lopputulos. Rakentava kritiikki omaa raakiletta kohtaan ei saa hiuksia kasvamaan takaisin päähän tai korjaa pelihousuja, mutta voi estää repimästä niitä seuraavan kirjoitussession koittaessa. Lisäksi uskon ongelmanratkaisun jälkeisen onnistumisen tunteen eheyttävään ja kasautuvaan vaikutukseen. Tieteelliselle kirjoittamiselle on tiedeyhteisön uskottavuuden nimissä asetettu tiettyjä vaatimuksia, joiden täyttäminen vaatii tieteellistä työtä ja tarkkuutta, joka on jokaisen saavutettavissa. Kurssitovereiden kirjoitusten monimuotoisuudelle altistuminen kasvattaa itsevarmuutta ja valaa uskoa siihen, että tieteellinen kirjoittaminen ei ole jokin pyhä yksi, jota kohti tähdätä, vaan että teemme sitä kaikki tahoillamme omalla tyylillämme.

Yliopisto-opinnot ovat tarjonneet minulle uskomattoman laaja-alaista sivistystä ja sellaisia valmiuksia käsitellä maailman ilmiöitä, joita en laiskana ihmisenä olisi saanut aikaseksi hankittua itsekseni puurtaen, vailla ohjausta ja vertaisteni tukea sekä yhteisöä. Olen pala palalta joutunut pureksimaan uusiksi tavoitteitani ja asettamaan ne tasapainoon muuttuvien elämäntilanteiden kanssa, ja vaikka en enää pyri muuttamaan maailmaa yhtä kiihkeästi ja kunnianhimoisesti kuin ennen, tavoittelen sitä edelleen kirjoittamisen kautta. Tieteellinen kirjoittaminen on tieteellisen työn tulos, joka lisää yhteiseen pooliin pisaran kerrallaan. Pidän edelleen kiinni siitä, että tuosta poolista ammentaminen voi parantaa maailmaa konkreettisesti ja auttaa ratkaisemaan ongelmia ja epäkohtia, joita ihminen ylivertaisessa älykkyydessään ja harkitsemattomuudessaan tielleen langettaa, ja joita kaunokirjallisuus auttaa jaksamaan.

Kahvi oli kylmennyt kupissaan ja maito muodostanut sen pinnalle hämähäkinverkkomaisen kuvion. Musiikki soi nyt laiskemmin albumin vaihduttua artistin alkupään tuotantoon. Edes jomottava särky ei latistanut tunnelmaa, sillä kirjoittaja oli alittanut määräajan ja ylittänyt itsensä ja itsekritiikkinsä. Tätä hän oli kirjoitustyöpajalta toivonutkin.