Miksi (Tampereen maisteri) kirjoittaa?

Luimme jokin aika sitten osana kirjoitustyöpajaa Marja-Liisa Trux’n tekstinⁱ, joka käsitteli – kuinka ollakaan – kirjoittamista. Hän kirjoittaa muun muassa syistä, joiden vuoksi akateeminen kirjoittaminen tuntuu niin monista ahdistavalta ja vaikealta. Trux löytää taustalta tieteellisessä ajattelussa vallitsevan objektiivisuusvaateen ja -harhan, mistä syystä mm. moraalisesti värittyneitä kannanottoja vieroksutaan. Trux näkee perimmäisenä ongelmana yksilökeskeisen lähestymistavan, ja korostaakin kirjoittamisen yhteisöllistä luonnetta: me kirjoitamme aina vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa – jopa silloin, kun teemme päiväkirjamerkintöjä. Sanat ja niin puhuttu kuin kirjoitettukin kieli syntyvät yhteisössä, ja niiden merkitykset rakentuvat kommunikaation kautta. Trux puhuukin tieteestä ‘moniäänisenä, ajassa etenevänä virtana ja pitkänä keskusteluna’ (122).

Minuakin askarruttaa se, miksi kirjoittaminen nähdään usein niin kovin ahdistavana. Etenkin gradun kirjoittaminen tuntuu olevan monelle melkoinen peikko. Toki pitkän tekstin tuottaminen omien aikatauluhaasteiden ja kilpailevien prioriteettien tiimellyksessä, mukana sopassa eräänlainen niskaan huohottava pakko ja ulkoiset vaatimukset tekstin muodosta, on ymmärrettävästi ainakin ajoittain vähemmän kuin nautittavaa. Yliopiston arviointimetodit puolestaan ruokkivat opiskelijoiden ymmärrystä siitä, että heidän tekstiensä hyvyys ja huonous määrittyy tiettyjen, ulkoisten kriteerien kautta. Yliopistossa opiskelu ei mitenkään automaattisesti kasvata kirjoittajan luottamusta omaan sisäiseen ääneensä, vaan saattaa jopa lisätä epävarmuutta, suorituspaineita ja epäonnistumisen pelkoa. Osansa varmaan on myös opiskelijoiden keskuudessa elävällä perinteellä, jonka mukaan gradu (ja opinnot yleensä?) kuuluu nähdä tuskallisena ja ikävänä asiana, josta eroon päästyään saa huokaista helpotuksesta.

Olisi kuitenkin varmaan kaikille mielekkäämpää, jos gradu ja ylipäänsä opintojen aikana tuotettavat kirjalliset työt olisivat muutakin kuin pelkkää pakkopullaa – valmistumisen Graalin maljaan tähtäävää välinearvollista toimintaa. Trux aloittaa tekstinsä pohdiskelulla siitä, miksi ylipäänsä kirjoitetaan: mitä merkitystä kirjoittamisella on. Hän toteaa, että maailman nykytilanteessa kirjoittaminen on tarpeellinen tapa vaikuttaa maailmaan (117-118): Jotain tarttis tehrä, jos tällä planeetalla aiotaan vielä ihmiskunnan voimin jatkaa seuraavien ja sitä seuraavien sukupolvien aikana. Osallistuva kirjoittaminen on yksi tapa vaikuttaa.

Minulle tämä on tärkeä komponentti merkityksellisessä kirjoittamisessa. Jos onnistun perustelemaan itselleni, miksi on tärkeää kirjoittaa jokin teksti, se motivoi huomattavasti. Tämä vaikuttaa melko itsestäänselvältä. Aika usein kuitenkin huomaan, että minä itse, samoin kuin ympärillä olevat, motivoituvat lähinnä jonkin ‘ulkoisen pakon’ vaikutuksesta. Ja ulkoinen pakko pistää usein sisäiset jarrut päälle. Jos siis saisi synkronoitua ulkoisen pakon (esim. opinnäytetyö) sisäisen pakon (vaikkapa maailmaan vaikuttaminen [korvaa halutessasi jollakin itselle sopivammalla motiivilla]) kanssa, saattaisi kirjoittaminenkin ehkä osaltaan helpottua.

Olen itse edelleen epävarma siitä, miten paljon tieteellisellä kirjoittamisella voi loppujen lopuksi vaikuttaa. Mutta miten paljon sitten millään yksilön toiminnalla voi saada aikaan? Ja eikö ole kuitenkin parempi yrittää tehdä jotain kuin olla yrittämättä? What’s the worst that could happen? Uskon vähintäänkin, että tieteellisellä tekstillä on mahdollisuus vaikuttaa, ainakin joihinkin ihmisiin, osana tuota ‘pitkää, moniäänistä keskustelua’. Saatan toki saada osakseni myös arvostelua. Yritän kuitenkin rakentaa luottamustani omiin motiiveihini niin, ettei arvostelun pelko katkaisisi siipiä kirjoittamiseltani. Ja vielä: tutkiminen ja kirjoittaminen saattaa avata itselle joitain tärkeitä näkökulmia, kehittää omaa maailmankuvaa. Tätä kautta sillä saattaa olla yllättävänkin suuria epäsuoria vaikutuksia, vaikkei itse tekstiä monikaan lukisi.

Lopuksi rohkaiseva anekdootti: juttelin vanhan ystäväni kanssa gradusta, ja hän totesi, että hän oli itse aidosti tykännyt gradun kirjoittamisesta, ja hänelle jäi siitä positiivinen muisto. Hänen mukaansa oli hienoa, kun sai pureutua kiinnostavaan aiheeseen ajan kanssa. Näillä eväillä suuntaan piakkoin kesälaitumille, viritän riippumaton koivusta vaahteraan, ja paneudun muutamaan graduaiheeseen liittyvään kirjaan.

iTrux, M.: Yksin mutta yhdessä: akateeminen kirjoittaminen ja nerouden haamu teoksessa Räsänen, K.: Tutkija kirjoittaa – esseitä kirjoittamisesta ja kirjoittajista akateemisessa työssä. Helsingin kauppakorkeakoulu, 2009.