Miksi (Tampereen maisteri) kirjoittaa?

Luimme jokin aika sitten osana kirjoitustyöpajaa Marja-Liisa Trux’n tekstinⁱ, joka käsitteli – kuinka ollakaan – kirjoittamista. Hän kirjoittaa muun muassa syistä, joiden vuoksi akateeminen kirjoittaminen tuntuu niin monista ahdistavalta ja vaikealta. Trux löytää taustalta tieteellisessä ajattelussa vallitsevan objektiivisuusvaateen ja -harhan, mistä syystä mm. moraalisesti värittyneitä kannanottoja vieroksutaan. Trux näkee perimmäisenä ongelmana yksilökeskeisen lähestymistavan, ja korostaakin kirjoittamisen yhteisöllistä luonnetta: me kirjoitamme aina vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa – jopa silloin, kun teemme päiväkirjamerkintöjä. Sanat ja niin puhuttu kuin kirjoitettukin kieli syntyvät yhteisössä, ja niiden merkitykset rakentuvat kommunikaation kautta. Trux puhuukin tieteestä ‘moniäänisenä, ajassa etenevänä virtana ja pitkänä keskusteluna’ (122).

Minuakin askarruttaa se, miksi kirjoittaminen nähdään usein niin kovin ahdistavana. Etenkin gradun kirjoittaminen tuntuu olevan monelle melkoinen peikko. Toki pitkän tekstin tuottaminen omien aikatauluhaasteiden ja kilpailevien prioriteettien tiimellyksessä, mukana sopassa eräänlainen niskaan huohottava pakko ja ulkoiset vaatimukset tekstin muodosta, on ymmärrettävästi ainakin ajoittain vähemmän kuin nautittavaa. Yliopiston arviointimetodit puolestaan ruokkivat opiskelijoiden ymmärrystä siitä, että heidän tekstiensä hyvyys ja huonous määrittyy tiettyjen, ulkoisten kriteerien kautta. Yliopistossa opiskelu ei mitenkään automaattisesti kasvata kirjoittajan luottamusta omaan sisäiseen ääneensä, vaan saattaa jopa lisätä epävarmuutta, suorituspaineita ja epäonnistumisen pelkoa. Osansa varmaan on myös opiskelijoiden keskuudessa elävällä perinteellä, jonka mukaan gradu (ja opinnot yleensä?) kuuluu nähdä tuskallisena ja ikävänä asiana, josta eroon päästyään saa huokaista helpotuksesta.

Olisi kuitenkin varmaan kaikille mielekkäämpää, jos gradu ja ylipäänsä opintojen aikana tuotettavat kirjalliset työt olisivat muutakin kuin pelkkää pakkopullaa – valmistumisen Graalin maljaan tähtäävää välinearvollista toimintaa. Trux aloittaa tekstinsä pohdiskelulla siitä, miksi ylipäänsä kirjoitetaan: mitä merkitystä kirjoittamisella on. Hän toteaa, että maailman nykytilanteessa kirjoittaminen on tarpeellinen tapa vaikuttaa maailmaan (117-118): Jotain tarttis tehrä, jos tällä planeetalla aiotaan vielä ihmiskunnan voimin jatkaa seuraavien ja sitä seuraavien sukupolvien aikana. Osallistuva kirjoittaminen on yksi tapa vaikuttaa.

Minulle tämä on tärkeä komponentti merkityksellisessä kirjoittamisessa. Jos onnistun perustelemaan itselleni, miksi on tärkeää kirjoittaa jokin teksti, se motivoi huomattavasti. Tämä vaikuttaa melko itsestäänselvältä. Aika usein kuitenkin huomaan, että minä itse, samoin kuin ympärillä olevat, motivoituvat lähinnä jonkin ‘ulkoisen pakon’ vaikutuksesta. Ja ulkoinen pakko pistää usein sisäiset jarrut päälle. Jos siis saisi synkronoitua ulkoisen pakon (esim. opinnäytetyö) sisäisen pakon (vaikkapa maailmaan vaikuttaminen [korvaa halutessasi jollakin itselle sopivammalla motiivilla]) kanssa, saattaisi kirjoittaminenkin ehkä osaltaan helpottua.

Olen itse edelleen epävarma siitä, miten paljon tieteellisellä kirjoittamisella voi loppujen lopuksi vaikuttaa. Mutta miten paljon sitten millään yksilön toiminnalla voi saada aikaan? Ja eikö ole kuitenkin parempi yrittää tehdä jotain kuin olla yrittämättä? What’s the worst that could happen? Uskon vähintäänkin, että tieteellisellä tekstillä on mahdollisuus vaikuttaa, ainakin joihinkin ihmisiin, osana tuota ‘pitkää, moniäänistä keskustelua’. Saatan toki saada osakseni myös arvostelua. Yritän kuitenkin rakentaa luottamustani omiin motiiveihini niin, ettei arvostelun pelko katkaisisi siipiä kirjoittamiseltani. Ja vielä: tutkiminen ja kirjoittaminen saattaa avata itselle joitain tärkeitä näkökulmia, kehittää omaa maailmankuvaa. Tätä kautta sillä saattaa olla yllättävänkin suuria epäsuoria vaikutuksia, vaikkei itse tekstiä monikaan lukisi.

Lopuksi rohkaiseva anekdootti: juttelin vanhan ystäväni kanssa gradusta, ja hän totesi, että hän oli itse aidosti tykännyt gradun kirjoittamisesta, ja hänelle jäi siitä positiivinen muisto. Hänen mukaansa oli hienoa, kun sai pureutua kiinnostavaan aiheeseen ajan kanssa. Näillä eväillä suuntaan piakkoin kesälaitumille, viritän riippumaton koivusta vaahteraan, ja paneudun muutamaan graduaiheeseen liittyvään kirjaan.

iTrux, M.: Yksin mutta yhdessä: akateeminen kirjoittaminen ja nerouden haamu teoksessa Räsänen, K.: Tutkija kirjoittaa – esseitä kirjoittamisesta ja kirjoittajista akateemisessa työssä. Helsingin kauppakorkeakoulu, 2009.

Positiivisuus kunniaan!

Viime tapaamisessa oli puhetta, että voisiko blogia yrittää kirjoittaa positiiviseen sävyyn. Totta on, että oodit graduille olivat varsin synkkäsävyisiä. Niihin on kuitenkin kovin helppoa samaistua. Itselleni gradun kirjoittaminen on välttämätön paha. Se on pakko tehdä ja siis myös saada valmiiksi. Tie on ollut pitkä ja uuvuttava, sitä ei voi luonnehtia mukavaksi ja nautittavaksi. Kun ohjaajani kysyi minulta, että millainen on tavoitteeni gradussa, niin vastasin, että sellainen, että sitä ei tarvitse hävetä. On hyvinkin mahdollista, että sitä lukevat kuntapäättäjät ja kaikenlaiset ammattiyhdistysaktiivit. Olisi mukavaa, että se olisi siinä suhteessa kelvollinen. Se olisi tärkein tavoitteeni.

Sitten se positiivisuus. Ulkona sataa räntää ja maa on valkoinen. Ikkunan näkymästä on aika vaikeaa keksiä mitään positiivista. Kohta on kuitenkin Vappu. Positiivisuus löytynee kuitenkin tietokoneelta, gradussani on jo 64 sivua. Se on melkein valmis. Vuoden pohdinnan tulos alkaa olla paperilla. Ihana ystäväni on luvannut lukea työn läpi – lähetin sen hänelle eilen. Ja torstaina saan vielä paljon kommentteja, jotka edistävät ja auttavat tekstin hienosäädössä. Parin viikon päästä se pitäisi laittaa myös proffalle arvioitavaksi. Täysin aikataulussa siis mennään – siis ihanan positiivista.

Valmistuminen häämöttää jo lähellä – onko se positiivista? Se kuulostaa positiiviselta, mutta herättää kovin ristiriitaisia ajatuksia. Riemua valmistumisesta heikentää työttömyyden varjo. Menen kyllä kesällä töihin, mutta mitä sitten – se on täysin auki. Tekstini ei täysin onnistunut olemaan positiivinen, negatiivisuus on vain niin puoleensa vetävää.

Kurjasta säästä huolimatta, kesä lähestyy. Kohta aurinko paistaa ja ruoho vihertää. Koittakaamme siis pysyä positiivisina, vaikka se rankkoina aikoina vaikealta tuntuukin. Kohta on Vappu ja saadaan simaa ja munkkeja!

Gradu äh ja puh!

Gradun kirjoittaminen ei suju. Oikeastaan edes tämän blogitekstin kirjoittaminen ei suju. Samalla molempien kirjoittamattomuus  ärsyttää suunnattomasti eli resepti Netflixin avaamiseen ja aivojen keväiselle turn offille on valmis. Päätin ottaa molempien kirjoittamiseen kevyemmän otteen ja yrittää olla vähemmän vakavana. Eräs yhteiskuntapolitiikan professori laittoi luennoillaan erilaisten lintujen kuvia normaalien tekstidiojen sekaan, sillä lintujen katselulla on kuulemma tutkitusti rentouttava vaikutus. Ennen tämän kirjoittamista lueskelinkin wikipediasta pelikaaneista. 

Omalla kohdalla huhtikuun piti olla gradun tehokuukausi, mutta olen osoittautunut välttelyn mestariksi. Olen avannut lainakonetta (kyllä, vielä en edes omista omaa tietokonetta!) korkeintaan kolmesti, käynyt uusimassa kirjaston kirjoja kuudennen tai kymmenennen kerran ja gradutekstiä on syntynyt lähinnä post it -lapuille sekä kalenterin kulmiin.  

Eilen poikkeuksellisesti avasin sen lainakoneen ja yritin parin tunnin ajan saada tätä blogitekstiä aikaan. Äh ja puh! Tuotoksena oli lista Tampereen kahviloista, joissa on mukava kirjoittaa, lista teesuosituksista sekä toteamus: graduni luontainen vihollinen on olosuhteet. Todellisuudessa gradun etenemisen keskeisin vihollinen taidan olla minä itse. Tänä keväänä olen huomannut suhtautuvani gradun kirjoitusprosessiin kuin ärsyttävään tulokkaaseen, joka vie liikaa tilaa kaikelta muulta eikä konkreettista päätepistettä työlle näe selkeästi. Ärsyttävyydestään huolimatta aivot ovat kuitenkin virittyneet gradutaajuudelle ja mieleen pompsahtelee graduoivalluksia aamun ruuhkabussissa, kokkaillessa ja harmillisesti silloinkin kun yrittää viettää vapaa-aikaa vapaa-ajastaan. Eli todistetusti gradu-uupumus on mahdollinen vaikkei mitään ole sen eteen tehnytkään!

Tällä hetkellä sopivan intensiivisen kirjoitusmoodin käynnistäminen taitaa olla se suurin kompastuskivi, joka johtaa lepäävään graduun ja orastavaan huonoon omatuntoon. Tällä hetkellä tuntuu, ettei ainakaan tämä Tampereen yliopiston tuleva maisteri osaa kirjoittaa. Kirjoituslukko hiljalleen on onnistunut hivuttautumaan myös gradun ulkopuolelle ja sekös ärsyttää. Oma tavoitteeni onkin ensi viikolla purkaa kirjoituslukkoa parin tunnin kirjoituspätkillä, käydä vihdoin ostamassa tietokone ja antaa aivoilla myös graduvapaata eli lopettaa sen märehtiminen.

 Niin ja ne eilen syntyneet suositukset!

Mene tänne, kun kirjasto tai kotisohva tuntuvat liian nukkavieruilta:

Kahvila Mimosa (Niin paljon valoa!)

Kahvila Runo (Pehmeä ja kotoisa)

Ravintola 931 (Rento ja iltapäiväteen voi vaihtaa sujvasti olueeseen, mikäli kirjoittaminen ei suju)

 Teesuosituksia kevään viileille kirjoituspäiville:

Olet ihana –muumitee 

Klassikkojen klassikko Tiikerin päiväuni 

Just T:n N. 11 Organic fruit tea, sweet apple

Kahvila Runon limellä ja inkiväärillä maustettu vihreä tee

                         Suomessa pelikaaneja on havaittu ensimmäisen kerran v. 1839 ja se on n.160 cm pitkä.  

                                                                               (Kuva: Wikipedia)

Osaako Tampereen maisteri lukea ja kirjoittaa samanaikaisesti?

Kirjoittaminen on vielä ihan helppoa, samoin lukeminen on helppoa. Se mikä on vaikeaa tieteellisen tekstin tuottamisessa, on lukea ja kirjoittaa yhtä aikaa. Teksteissäni lähteistämisestä tulee helposti väkinäistä namedroppausta, jonka ainoa tarkoitus on täyttää esseen tehtävänannossa määrätty lähdeaineiston määrä tai saada omat ajatukseni näyttämään uskottavammilta. Kirjoittamisen flowta ei pääse syntymään, jos jatkuva lähdekirjallisuuden penkominen keskeyttää prosessin joka toisen virkkeen kohdalla. Tähän penkomiseen, muistiinpanojen selaamiseen ja oikean sivun etsimiseen, voi kerralla mennä kymmenenkin minuuttia, tai vielä paljon kauemmin, jos täytyykin lähteä selvittämään lähteen käyttämää lähdettä kesken kaiken. Näin yhden sivun kirjoittamiseen kuluu tuntitolkulla aikaa eikä lopputulos ole välttämättä yhtenäinen.

Pahimpia ovat tehtävänannot, joissa on annettu vaikkapa 16 kurssin aikana käsiteltyä tekstiä, ja näistä kymmeneen pitäisi viitata esseessä. Jos ajatus lähtee yhdestä tekstistä, voi muita olla hyvin vaikea liittää esseeseen mukaan. Joskus joitain lähteitä tulee liittäneeksi mukaan jonkin itsestäänselvyyden kautta, mikä ei liity mitenkään lähdetekstin ydinsanomaan: “Aurinko nousee idästä (Meikäläinen 2017, 10).” No shit Sherlok! Luojan kiitos gradussa ei ole tätä ongelmaa, vaan lähteitä saa käyttää oman tarpeen mukaan, silloin, kun oikeasti tarvitsee faktoista tukea ajatuksilleen tai tahtoo tuoda esiin löytämänsä kiinnostavan teorian.

Graduni tutkimussuunnitelmaa kirjoittaessani en olekaan ollut niin suuressa solmussa lähteitteni kanssa, kuin yleensä. Ehkä olen keksinyt vihdoin hyviä keinoja lukemisen ja kirjoittamisen yhteensovittamiseen, tai sitten olen vain kerrankin saanut tehdä hommat rauhassa, ilman painostavaa palautuspäivämäärää. Tai sitten jälkimmäinen on johtanut ensimmäiseen. Siltä varalta, että ensimmäinen olisi totta, jaan teillekin työskentelytapani.

Ensin kirjoitin ranskalaisilla viivoilla, mitä ajattelin kyseisessä tutkimussuunnitelman luvussa voivan lukea. Tähän auttoi toki, että minulla oli etukäteen jonkinlainen ajatus siitä, mitä tahdon sanoa ja mitä lähteistä voisi löytyä. Olin jo kasannut pienen pinon kirjallisuutta, jota en kuitenkaan ollut kuin selaillut. Järjestin ranskalaiset viivat niin, että tekstiin voisi tulla järkevähkö rakenne. Kirjoitin jo nyt kuhunkin kohtaan, mistä kirjasta saattaisi löytyä tietoa tämän viivan aiheesta.

Käytin pitkän ajan vain kirjojen lukemiseen. Etsin kirjallisuudesta nimenomaan tietoa asioista, joita olin listannut. Aika hyvin niitä löytyikin juuri sieltä mistä ajattelin, ja toki löytyi aivan uusiakin ajatuksia. Uudet ajatukset olen kuitenkin pääasiassa jättänyt muistiinpanoihi: tulkoon ne graduun, yritetään nyt saada tämä suunnitelma vain valmiiksi. Muistiinpanoja tehdessä tajusin kerrankin kirjoittaa sivunumeron aina heti merkinnän tehtyäni. Tästä on tullut melkoista ajansäästöä kirjoitusvaiheessa.

Niin, sitten vain olen toteuttanut suunnitelmaa, muuttanut ranskalaisia viivoja tekstiksi samalla muistiinpanoja tonkien ja viittauksia tehden. Enimmäkseen olen kirjoittanut alusta kohti loppua, mutta välillä olen voinut kirjoittaa jonkin pätkän sieltä mihin on tekstiä sattunut syntymään. Rakenne on pysynyt yllättävänkin samanlaisena, kuin mitä se oli suunitteluvaiheessa.

En tiedä, kuinka hyvin toistettavissa tämä menetelmä on, mutta nyt se on minulla toiminut. Tarkemmin ajatellen minulla ei ole ollut koskaan mitään tiettyä systeemiä viittaamiseen, vaan olen toiminut miten sattuu. Nytkään tuskin olisin muistanut jälkikäteen, mitä olen tehnyt oikein tällä kertaa, jos en olisi tullut kirjoittaaneeksi tätä ylös. Jos tästä blogitekstistä ei ole hyötyä muille, luultavasti siitä on hyötyä ainakin minulle.

Minna Mentula