Osaako Tampereen maisteri lukea ja kirjoittaa samanaikaisesti?

Kirjoittaminen on vielä ihan helppoa, samoin lukeminen on helppoa. Se mikä on vaikeaa tieteellisen tekstin tuottamisessa, on lukea ja kirjoittaa yhtä aikaa. Teksteissäni lähteistämisestä tulee helposti väkinäistä namedroppausta, jonka ainoa tarkoitus on täyttää esseen tehtävänannossa määrätty lähdeaineiston määrä tai saada omat ajatukseni näyttämään uskottavammilta. Kirjoittamisen flowta ei pääse syntymään, jos jatkuva lähdekirjallisuuden penkominen keskeyttää prosessin joka toisen virkkeen kohdalla. Tähän penkomiseen, muistiinpanojen selaamiseen ja oikean sivun etsimiseen, voi kerralla mennä kymmenenkin minuuttia, tai vielä paljon kauemmin, jos täytyykin lähteä selvittämään lähteen käyttämää lähdettä kesken kaiken. Näin yhden sivun kirjoittamiseen kuluu tuntitolkulla aikaa eikä lopputulos ole välttämättä yhtenäinen.

Pahimpia ovat tehtävänannot, joissa on annettu vaikkapa 16 kurssin aikana käsiteltyä tekstiä, ja näistä kymmeneen pitäisi viitata esseessä. Jos ajatus lähtee yhdestä tekstistä, voi muita olla hyvin vaikea liittää esseeseen mukaan. Joskus joitain lähteitä tulee liittäneeksi mukaan jonkin itsestäänselvyyden kautta, mikä ei liity mitenkään lähdetekstin ydinsanomaan: “Aurinko nousee idästä (Meikäläinen 2017, 10).” No shit Sherlok! Luojan kiitos gradussa ei ole tätä ongelmaa, vaan lähteitä saa käyttää oman tarpeen mukaan, silloin, kun oikeasti tarvitsee faktoista tukea ajatuksilleen tai tahtoo tuoda esiin löytämänsä kiinnostavan teorian.

Graduni tutkimussuunnitelmaa kirjoittaessani en olekaan ollut niin suuressa solmussa lähteitteni kanssa, kuin yleensä. Ehkä olen keksinyt vihdoin hyviä keinoja lukemisen ja kirjoittamisen yhteensovittamiseen, tai sitten olen vain kerrankin saanut tehdä hommat rauhassa, ilman painostavaa palautuspäivämäärää. Tai sitten jälkimmäinen on johtanut ensimmäiseen. Siltä varalta, että ensimmäinen olisi totta, jaan teillekin työskentelytapani.

Ensin kirjoitin ranskalaisilla viivoilla, mitä ajattelin kyseisessä tutkimussuunnitelman luvussa voivan lukea. Tähän auttoi toki, että minulla oli etukäteen jonkinlainen ajatus siitä, mitä tahdon sanoa ja mitä lähteistä voisi löytyä. Olin jo kasannut pienen pinon kirjallisuutta, jota en kuitenkaan ollut kuin selaillut. Järjestin ranskalaiset viivat niin, että tekstiin voisi tulla järkevähkö rakenne. Kirjoitin jo nyt kuhunkin kohtaan, mistä kirjasta saattaisi löytyä tietoa tämän viivan aiheesta.

Käytin pitkän ajan vain kirjojen lukemiseen. Etsin kirjallisuudesta nimenomaan tietoa asioista, joita olin listannut. Aika hyvin niitä löytyikin juuri sieltä mistä ajattelin, ja toki löytyi aivan uusiakin ajatuksia. Uudet ajatukset olen kuitenkin pääasiassa jättänyt muistiinpanoihi: tulkoon ne graduun, yritetään nyt saada tämä suunnitelma vain valmiiksi. Muistiinpanoja tehdessä tajusin kerrankin kirjoittaa sivunumeron aina heti merkinnän tehtyäni. Tästä on tullut melkoista ajansäästöä kirjoitusvaiheessa.

Niin, sitten vain olen toteuttanut suunnitelmaa, muuttanut ranskalaisia viivoja tekstiksi samalla muistiinpanoja tonkien ja viittauksia tehden. Enimmäkseen olen kirjoittanut alusta kohti loppua, mutta välillä olen voinut kirjoittaa jonkin pätkän sieltä mihin on tekstiä sattunut syntymään. Rakenne on pysynyt yllättävänkin samanlaisena, kuin mitä se oli suunitteluvaiheessa.

En tiedä, kuinka hyvin toistettavissa tämä menetelmä on, mutta nyt se on minulla toiminut. Tarkemmin ajatellen minulla ei ole ollut koskaan mitään tiettyä systeemiä viittaamiseen, vaan olen toiminut miten sattuu. Nytkään tuskin olisin muistanut jälkikäteen, mitä olen tehnyt oikein tällä kertaa, jos en olisi tullut kirjoittaaneeksi tätä ylös. Jos tästä blogitekstistä ei ole hyötyä muille, luultavasti siitä on hyötyä ainakin minulle.

Minna Mentula

Kirjoittamisen mahdottomuuksia

Minulle kirjoittaminen on aina vaikeaa ja tuskastuttavaa. Vietän useita tunteja, joskus hankalien tehtävien kanssa jopa päiviä, suunnitellen aloittamista ja pyörittelemällä aiheita päässäni. Niin kävi tämänkin tekstin kanssa, joten päätin nostaa blogiin kirjoittamiseen liittyviä mahdottomuuksia.

1.  Mahdoton aloittaminen

Tyhjää ruutua tuijottaessa päässä pyörii samaan aikaan sata ja ei yhtään ajatusta. Mikään ei suostu siirtymään sormenpäistä näppäimistön kautta ruudulle. Aloittamisen avuksi tässä blogissa on jo nostettu esiin esimerkiksi vapaan kirjoittamisen tekniikka sekä pyrkimys itsekritiikin vaimentamiseen.

• aloittamisen vaikeus
• listojen tekeminen ajatusten jäsentelyssä
• ideoiden heitteleminen lähellä oleville (saattaa saada takaisin uutta)

Minua auttaa listojen tekeminen, jotta saa edes joitakin sanoja ruudulle ennen kokonaisia lauseita. Listoihin voi kirjoittaa kaikenlaisia ajatuksia, jotka voivat mahdollisesti liittyä aiheeseen, jolloin uusia ideoita saattaa putkahtaa yllättäen ilmoille. Listojahan on kaikenlaisia – taulukoita, mindmappeja, kuitin taakse raapusteltuja – mitä kukakin mieluiten tekee. Aloittamisen tuskaa voi purkaa myös heittelemällä omia ideoita lähellä sijaitsevalle ihmiselle. Itse käytän tässä hyväksi siippaani, mutta toki rohkeimmat voivat turvautua esimerkiksi kanssamatkustajiin bussissa.

Tässä vaiheessa kirjoittaja oli siirtynyt vaikeasta aloittamisesta sen verran sujuvaan naputteluun, että poltti ruoan uuniin. 

2. Mahdoton jatkaminen

Aloittamisen jälkeen seuraava vaihe kirjoittamisessa minulla on jatkamisen mahdottomuus. Lyhyissä teksteissä tämä ei ole kovin ongelmallista, mutta useamman sivun urakoissa jo huomattavan haastavaa. Jatkamisen vaikeudella tarkoitan valmiin tekstin syndroomaa, jolloin pyrkii kirjoittamaan jokaisen lauseen valmiiseen lopulliseen muotoonsa heti ruudulle ilmestyessään. Tällöin muistutetaan aina editoinnista, eli ”kirjoita vaan vapaasti ja muokkaa sitten tekstiä myöhemmin!”. Tämä ei paljon kyseisestä syndroomasta kärsiviä lohduta.

Olen löytänyt yhden tavan huijata itseäni kirjoittaessa. Väreillä kirjoittaminen on välitön visuaalinen viesti aivoille kulloinkin kyseessä olevasta vaatimustasosta. Vihreällä kirjoittaessa voi antaa mennä. Mitkä tahansa aivopierut, kirjoitusvirheet ja möhläykset ovat sallittuja. Tieteellistä tekstiä tuottaessa tässä vaiheessakin on kuitenkin suotavaa muistaa kirjoittaa ylös viittaukset, muutoin voi olla hankalaa saada kiinni, mikä oli ”se ohut punainen kirja”. Sininen on jäsenneltyä tekstiä, joka kuitenkin vaatii vielä huomiota. Onko rakenne hyvä, onko pilkut kohdillaan ja ovatko kaikki ilmaukset tarkkoja ja osuvia? Tulisiko kappaleeseen nostaa vielä yksi esimerkki? Kun olen omasta mielestäni hinkannut tarpeeksi sinisen tekstin kanssa, vaihdan värin mustaksi ja nostan kädet ylös enkä ikinä palaa kyseiseen kohtaan. No ei nyt oikeesti.

3. Mahdoton lopettaminen

Miten tekstin lopulta päättäisi tarpeeksi mahtipontisesti ja vetävästi? Tähän en ole löytänyt vielä hyvää reseptiä, varsinkaan tieteellisen tekstin kanssa kamppaillessa. Joku on varmasti jossain sanonut, ettei tekstiä missään nimessä saa päättää kysymysmerkkiin, mutta minä uhmaan tätä juuri keksimääni sääntöä ja kysyn teiltä lukijoilta: Mitä mahdottomuuksia teillä on kirjoittaessanne ja miten olette ratkoneet näitä tilanteita?

Kirjoittaminen sujuu, kun...

Naputtelen tyhjään tekstitiedostoon lauseita, pyyhin ne pois yksi toisensa jälkeen. Yksikään lause tai edes sana ei tunnu tarpeeksi hyvältä ansaitakseen paikkaansa blogitekstin aloituskappaleessa.

Kirjoitustyöpajaa on takana muutama tapaamiskerta. Useassa tapaamisessa on puhuttu perfektionismista ja siitä, kuinka täydellisen tekstin tavoittelu voi estää kirjoittamisen kokonaan.

Kuten juuri nyt.

Okei, tekstin ei (heti) tarvitse olla täydellistä. Kirjoita nyt vain jotain – kunhan edes jotain.

--

Tulen ensi kertaa todella tietoiseksi, että kärsin samasta ongelmasta kuin monet kanssakirjoitustyöpajalaiset ovat kertoneet kärsivänsä: tekstitiedosto pysyy tyhjänä, kun en pysty olemaan tyytyväinen mihinkään, mitä kirjoitan.

Kirjoitustyöpajassa tästä irti pääsemiseksi ollaan käytetty vapaan kirjoittamisen tekniikkaa. Siinä kirjoitetaan tietystä aiheesta tai täysin ilman aihetta esimerkiksi kymmenen minuutin ajan. Kun ainoa sääntö on, että kirjoittaminen ei saa tauota, suoltuu tekstiä lähes sensuuritta paperille. Harjoituksessa ajatus karkailee paljon, mutta joka kerralla olen saanut myös muutamia järkeviä ajatuksia paperille.

Harjoitus on ollut silmiä avaava ja saanut ainakin minut tiedostamaan aiempaa paremmin sen, ettei tekstin tarvitse heti olla valmista – pääasia on, että saa ajatuksia ylös, sillä ne johtavat seuraaviin, yleensä paljon parempiin ajatuksiin.

--

Kirjoitustyöpajan ensimmäisellä tapaamiskerralla tehtiin vapaan kirjoittamisen harjoitus, jonka aiheena oli ”Kirjoittaminen sujuu, kun”. Palasin mielessäni viime vuoden toukokuuhun. Istuin ulkona läppärin ja muistiinpanojeni kanssa, linnut lauloivat, aurinko paistoi – ja esseen kirjoittaminen sujui. Tekstissäni oli hyvä rakenne, viittasin sujuvasti lähteisiini, tein monia oivalluksia ja sain oman ääneni kuuluviin. Lopputulos oli yhtenäinen ja pystyin olemaan siitä ylpeä.

Saavutin esseetä kirjoittaessa flow-tilan, joka teki kirjoittamisesta todella mukavaa, jopa koukuttavaa, mutta joka tähänastisessa graduprosessissa on ainakin vielä jäänyt vain haaveeksi. Tila kun ei synny automaattisesti läppärin eteen istahtaessani, vaan pikkuhiljaa kirjoittamisen myötä. Sitä ruokkivat kirjoittaessa tehdyt oivallukset: ”tätä asiaa voisikin tarkastella tästä näkökulmasta” tai ”tämähän liittyy tähän!”.

Yksi kirjoituspajassa saamistani vinkeistä onkin: ”ajattele kirjoittamalla”. Parhaat ajatukset syntyvät aina suihkussa tai unta odotellessa, mutta toisiksi parhaat kirjoittaessa. Se vaatii sinnikkyyttä ja työtä – kirjoittamista, kirjoittamista ja kirjoittamista – mutta kun keskeneräinen ajatus lopulta muotoutuu kokonaiseksi oivallukseksi ja perustelluksi ajatusketjuksi, on palkinto vaivannäön arvoinen. Tällöin kirjoittaminen on parhaimmillaan, ja onnistumiset kannustavat jatkamaan.

Totta hitossa Tampereen maisteri osaa kirjoittaa! Mutta uskaltaako?

Tämän blogin härnäävä otsikko sai innoituksensa Tampereen yliopiston Tiede- ja kulttuurilehti Aikalaisessa jo tovi sitten käydystä mielipiteiden vaihdosta. Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan tuolloinen työelämävastaava Sofia Tuomola esitti huolensa opiskelijoiden työelämätaidoista Aikalaisessa 15.9.2014 otsikolla ”Osaako Tampereen maisteri muuta kuin lukea kirjoja?” Väitöskirjatutkija Olli Herranen vastasi Tuomolalle kirjoituksellaan ”Osaako Tampereen maisteri lukea kirjoja?” ja oli puolestaan huolissaan yliopiston perustehtävästä, tieteellisestä tutkimuksesta ja opiskelijoiden tutkijan valmiuksista.

Opiskelijat ovat eri suunnilta tulevien paineiden, työelämän muutosten ja omien intohimojensa puristuksessa. Lukemisen kanssa käsi kädessä käy kirjoittaminen. Tieteellisen työn tulokset ovat pääosin tekstejä, ja opintojen aikana oppineisuutta osoitetaan ja harjoitellaan erilaisia tekstejä laatimalla. Kirjoitustyöpajassa olemme jatkaneet pohdintaa maisterin valmiuksista kysymällä, osaako Tampereen maisteri kirjoittaa. Teimme aiheesta harjoituksena mielipidekirjoituksen vastauksena Tuomolan ja Herrasen teksteihin.

Oma, lyhyt vastaukseni otsikon kysymykseen kuuluu: totta hitossa Tampereen maisteri osaa kirjoittaa. Kysymys on (tahallaan) väärin asetettu. Ensiksi, Tampereen maisteri tuskin eroaa luku- ja kirjoitustaidoiltaan oleellisesti muiden paikkakuntien maistereista. Toiseksi, mitä tarkoitettaan kirjoittamisella? Entä osaamisella? Mitkä ovat osaavan kirjoittajan mittarit? Kimmo Svinhufvud on tarkastellut kokonaisvaltaista kirjoittamista, jossa kirjoittaminen ymmärretään paitsi harjaantumisena ja taitona tuottaa erilaisia tekstilajeja, myös sosiaalisena ja poliittisena toimintana.

Yliopistolla kirjoittaminen tapahtuu osana monimutkaisia ja ääneen lausumattomia valtarakenteita. Nerouden haamu vaeltelee edelleen nurkissa ja siirtymä tiedon vastaanottajasta sen tuottajaksi saattaa tuntua mahdottomalta. Opintojen aikana jokainen yliopisto-opiskelija on harjaantunut tuottamaan erilaisia tekstejä. Kyllä Tampereen maisteri kirjoittaa osaa. Kysymys kuuluukin: uskaltaako Tampereen maisteri kirjoittaa? Korkeina kynnyksinä ilmeneviä valtarakenteita on purettava puhumalla kirjoittamisesta ja tekstien tekemisen konkretiasta, jolloin oma tekijyys alkaa näyttäytyä mahdollisena.